Kainuulainen Oulussa. Se on itselle luontainen tapa kuvata itseäni, kun minulta kysytään, mistä olen. Ei kuitenkaan pidä ajatella, etten mieltäisi itseäni oululaiseksi tai väheksyisin Oulua. Syy tälle kuvailulle on se, että olen kotoisin Kainuusta – tarkalleen ottaen Kajaanin Otanmäestä – ja kainuulaisuus on itsessäni erittäin vahvana. Vaikka olen asunut Oulussa vuodesta 2013, en näe itseäni täysin oululaisena. Oululaiset on ihanan rempseitä, kun itse olen edelleen pessimistinen kainuulainen. Kuitenkin Oulu on minulle koti.

Kuka siis olen? Olen Elisabet Shnoro, yleensä minua kutsutaan sukunimellä ja sen eri variaatioilla. Monet myös kutsuvat minua eri etunimen väännöksillä, kuten Lisbet tai Lisbe. Valmistuin syksyllä 2021 konetekniikan diplomi-insinööriksi Oulun yliopistosta. Tällä hetkellä työskentelen mekaniikkasuunnittelijana, pääsääntöisesti Oulussa, mutta välillä työpisteeni on Kajaanissa.

Yliopistossa vaikuttajaksi. Olen aina ollut kiinnostunut ihmisten auttamisesta, mutta en ole ennen yliopistoa oikein osannut hypätä mukaan erikoisempaan toimintaan. Kuitenkin jo heti fuksivuodesta päätin lähteä mukaan kiltamme hallitukseen. Sieltä sitä sitten vuosi vuodelta tuli lähdettyä rakentamaan omaa uraa vaikuttajana. On mahtavaa saada toimia porukalla ja ajaa kanssaopiskelijoiden etua – olipa ne sitten bileiden tai yritysesittelyiden järjestämistä, opiskelijoiden äänen esilletuomista tai vaikkapa yhteishengen kasvatusta. Olen siis toiminut Oulun yliopiston Koneinsinöörikillan sihteerinä, varapuheenjohtajana ja puheenjohtajana. Viimeistään varapuheenjohtajan tehtävässä ymmärsin, että saan järjettömän hyvän olon, kun saan olla tekemässä hyvää. Killallamme on perinteinen Laskiaistapahtuma vuosittain ja sen järjestämisestä vastaa varapuheenjohtaja. Vuonna 2016 olin itse siis vastuussa kyseisen tapahtuman järjestämisestä. Tapahtumaan kuuluu olennaisesti hyväntekeväisyysmyyjäiset, joiden tuotto kohdistuu varapuheenjohtajan valitsemalle yhditykselle. Itse valitsin kohteeksi Oulun seudun Sydänlapset ja -aikuiset -järjestön. Tuntui mahtavalta saada kuulla jälkeenpäin, miten paljon iloa ja onnea lahjoitus oli tuottanut monelle perheelle.

Vuonna 2018 päädyinkin sitten suurempiin ja ehkäpä hieman vakavampiin saappaisiin, sillä minut valittiin Oulun yliopiston ylioppilaskunnan edustajiston puheenjohtajaksi. Vuoden aikana tehtiin suuria päätöksiä, ja opin monia asioita. Ehkä tärkeimpänä sen, etten tule vaikenemaan (enkä anna lupaa vaientaa muita) vaikeiden asioiden edessä. Ne kipeimmätkin asiat pitää uskaltaa käydä läpi. Vain se mahdollistaa muutoksen.

Vuonna 2022 toimin Oulun Läänin Kokoomusnuorten hallituksen puheenjohtajana.

Ammattiyhdistyksen halloped. Koska pääsin vauhtiin, hyppäsin mukaan myös alamme ammattiyhdistyksen – Tekniikan akateemisten liitto eli TEK – toimintaan mukaan opiskelijaedustajana eli hallopedina. Killan puheenjohtajana pääsin kunnolla kosketuksiin TEK:n toimintaan, sillä toimin puheenjohtajana TEK:n kiltayhdyshenkilönä, eli killan opiskelijoiden ja TEK:n välisenä yhteyshenkilönä. Siitä innostuneena hainkin kolmivuotiseen pestiin TEK:n Nuorten valiokuntaan, jonka tavoitteena on tuoda nuorten näkökulmaa TEK:n toimintaan mukaan. Toiminta oli niin mieluisaa, että hain jatkokautta ja pääsinkin uudelleen valiokunnan kolmivuotiseen pestiin.

Edellä mainitut tehtävät ovat tietysti tärkeitä meriittejä itselle. Ne eivät kuitenkaan ehkä kerro mitään yksityiskohtaisempaa ihmisestä tekojen takana. Niistä voi toki päätellä, että olen mahdollisesti kiinnostunut järjestötoiminnasta ja rakastan muiden auttamista.

Kuka siis oikeasti olen? Tulen tavallisesti perheestä, johon kuuluu isä, äiti ja sisko. Kotoisin Otanmäestä, joka on pieni kylä noin 40 kilometrin päässä Kajaanista. Olen aina ollut kiinnostunut laajasti kaikesta, mutta matematiikka ja lukeminen ovat olleet pienestä asti intohimojani. Koulussa sain hikarin maineen, olin ujo ja sen takia helposti kiusattava. Jäin helposti syrjään, enkä tuntunut kuuluvan mukaan porukkaan. Kuitenkin rakastin käydä koulua. Peruskoulun jälkeen en tiennyt liiemmin, mitä tahtoisin tulevalta, joten lähdin opiskelemaan lukioon.

Lukio sijaitsi Kajaanin keskustassa, joten lyhyt kävelymatka kouluun muuttui 40 kilometrin linja-automatkaksi. Tämä oli varmasti suurimpia muutoksia sen hetkisessä elämässäni, sillä pieni kyläkoulu muuttui monen sadan oppilaan laitokseksi. Olin tottunut pieniin luokkakokoihin, joten 30 henkilön luokka tuntui järjettömältä. Asiaa ei tietenkään auttanut se, että lähes heti piti tietää, mitä sitä oikein aikoisi kirjoittaa ylioppilaskokeissa ja mitä elämässä tulee tekemään. Pari kertaa teki mieli jättää lukio kesken, mutta ystävien tuki auttoi jaksamaan, ja valmistuinkin meidän perheen ensimmäiseksi ylioppilaaksi.

Lukiosta lähdin suorittamaan naisten vapaaehtoista asepalvelusta Kainuun Prikaatille. Se oli elämäni parhaimpia vuosia. Toimin moottorialiupseerina, ja se herätti pienen kipinän konetekniikkaan – vaikka en vielä tajunnut sitä. Armeijan jälkeen kävin hetken pyörähtämässä opiskelemassa puuseppäopintoja. Siellä ymmärsin, että koneet ne kiinnosti enemmän kuin puuntyöstö.

Hiljalleen tavoitteet muodostuivat ja päädyin hakemaan konetekniikkaa yliopistoon ja ammattikorkeaan. YO-todistukset tosin olivat vähän kehnonlaiset, eivätkä kirjoittamani historia ja filosofia olleet kovin hyödyllisiä aineita hakukohteita ajatellen. Opiskelin kuitenkin pääsykokeita varten fysiikkaa ja matematiikkaa, ja pääsin opiskelemaan alaa, joka tuntuu omalta jutulta.

Tällä hetkellä asun Oulun keskustan liepeillä avopuolisoni Lassen ja koiramme Banjon kanssa. Vapaa-ajat tulee kulutettua vaihtelevasti. Rakastan kauhuleffoja, harrastan thainyrkkeilyä ja olen todellinen The Sims 4 -suurkuluttaja. Tykkään myös valokuvata, maalata, kirjoittaa runoja ja erilaisia luovia tekstejä. Teen epäsäännöllisesti videoita Youtubeen ja pyöritämme Lassen kanssa yhteistä podcastia – Ruutikuutti.

Tällainen minä olen.